Pari viikkoa sitten tuli käytyä todella pitkästä aikaa paikallisessa ravitsemusliikkeessä, jossa nuorempana vietin hetken jos toisenkin. Siellä sattui olemaan esiintymässä pari HC-orkesteria, jotka mainospuheen mukaan olivat hyvin kovassa nosteessa. Vuosien varrella allekirjoittaneelle on kertynyt jossain määrin tietämystä hardcoresta (muualtakin kuin Kallen sivuilta), mutta kyseiset kovan nosteen orkesterit olivat minulle ihan outoja ja syykin oli lopulta hyvin selvä, sillä orkesterit paljastuivat jonkin sortin asennemetalliksi.
Yhtyeitä selvästi mielenkiintoisempaa oli paikalla ollut yleisö, joka oli poikkeuksellisen homogeenista. Se koostui pääasiassa kallo-siipilogolla koristeltuihin nahkaliiveihin sonnustautuneista Tom of Finlandeista. Siis juuri niistä pärinäpojista, joiden kanssa herra Hakkarainen tahtoisi muuttaa Ahvenanmaalle - tai ainakin mennä kerhotiloihin jatkoille vähän pärisyttämään takahudlaria.
Yleisön etumuksissa tuntui tapahtuvan melko kovaa nostetta heti ensimmäisen keikan alettua. Naapuripöydän nahkaliivi selosti selvästi kiihottuneena vieressään asennossa pönöttävälle mursuviikselle, että miten esiintyvä orkesteri ei oo mittää homojen mussiikkia.
Yleisön etumuksissa tuntui tapahtuvan melko kovaa nostetta heti ensimmäisen keikan alettua. Naapuripöydän nahkaliivi selosti selvästi kiihottuneena vieressään asennossa pönöttävälle mursuviikselle, että miten esiintyvä orkesteri ei oo mittää homojen mussiikkia.
Tuosta Rob Halfordin ja Freddie Mercuryn välisestä sananvaihdosta tuli väkisinkin mieleen, että miten syvällä siellä vaatekomerossa oikein voi olla. Vaikka siitä olin kyllä herrojen samaa mieltä, että ei se mitään homojen musiikkia kyllä ollut.
